Alpo Koivumäki, ITE-taiteilija
Rojukasan aarteet innostivat Alpo Koivumäkeä (s. 1939) jo alle kouluikäisenä. Ruosteiset naulat, mutterit ja muut tavarat saivat uutta muotoa viilapenkissä. Vaikka aina ei valmista syntynyt, lapsuuden tekemiset opettivat niin paljon, että ”nyt ani harvoin tarvitsee purkaa tekemisensä rakenteita. Jollain avaimella väänsin, rumia palkeenkieliä sain käsiini ja nyt niissä on uurteita siltäkin ajalta. Taiteesta en mitään ajatellut, mutta tekemisen tahto oli.” (Alpon savannilla -kirja)
Seitsenvuotiaana Alpo ihmetteli ja ihaili luontokirjassa näkemäänsä kondorikotkaa. Samoihin aikoihin hänen käsiinsä osui vernissa-kanisteri, jonka kyljessä kökötti komea krokotiilili. Tuolloin Alpo oli kiinnostunut piirtämisestä. Silloin syntyi lintuaiheisia vesivärimaalauksia, äitienpäivä- ja joulukortteja sekä kansipiirroksia itsetehtyihin englanninkielen kirjoihin. Mies epäilee olleensa lapsuudessaan ja nuoruudessaan parempi piirtäjä kuin tänä päivänä: ”Tuskin pärjäisin sille piirtäjälle nyt. Nykyään on, että äkkiä vaan ja mittasuhteet merkkaan.”
Aikuisiässä miehen ajan vei karjanhoito ja maanviljelys. Aikaa taiteen tekemiselle tuli, kun hän jäi eläkkeelle vuonna 1995. Sitä ennen oli jo syntynyt ensimmäinen veistos, kurki vuonna 1993. Materiaalit löytyivät omalta pihalta: peltiä, rautalankaa, traktorin istuin ja muuta romua. Lentoon lähtevää kurkea Alpo halusi tehdä, mutta kaulaksi löytyneen puunoksan vuoksi siitä tulikin laskeutuva kurki.
Mutta lentoon lähti Alpon ura ITE-taiteilijana. Seuraava veistos oli maakotka, minkä tekoon hän inspiroitui pihamaallaan olevasta kivestä.
”Kivi oli kuin muna. Kotka lähti siitä, että se kuin suojelee munaansa. Siitä tuli kantikas kotka”.
Syksyllä 1997 Koivumäen pihassa oli jo parikymmentä eläinveistosta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Alpon savannilla palmujen katveessa ihmettelee ja istuskelee vajaa 150 eläinveistosta. Kun mukaan lasketaan yksityiskokoelmiin tehdyt työt,. veistosten kokonaismäärä nousee reilusti yli parin sadan. Lisää on tulossa, sillä 80-vuotiaan taiteilijan luovuus ja tekemisen innokkuus eivät ole minnekään kadonneet.
Alpo on monesti sanonut, että vaikka hän muuten on arka ja ujo tekemisissään, niin veistosten tekemisessä hän ei osaa sitä olla.
”Mitä luulisit mun sanovan, jos joku kysyisi, että teetkö tuhatjalan? Ensin tulisi mieleen, että kerkeänkö, ei se, että voi kauhistus, että osaanko mä sellaista tehdä. Jos ajattelen, että kyllä mä sen teen, sitten kysyn, että näkisikö kuvaa jossain. En pelästyisi, en siihen kaatuisi. Ajattelen, että kyllä mä keksin jalat jostain.” (Alpon savannilla -kirja)
